Selaillessani isän ja äidin jäämistöä eteen
sattui syntymätodistus. Nuhraantunut, taitettu lappunen, jonka kätilö Aila
Sauvola on allekirjoittanut. Suomessa se ei ehkä enää ole kovin tarpeellinen
paperi, sillä järjestelmä rekisteröi lapsen pian syntymän jälkeen.
Henkilötunnuksesta muodostuu se ”jalanjälki”, jolla jokainen Suomen kansalainen
tunnistetaan.
Kirkon Ulkomaanavun sivuilta löytyy
seuraavanlaista tietoa: ”Syntymätodistus on pohja ihmisoikeuksien toteutumiselle.
Ilman syntymätodistusta lasta ei ole virallisesti olemassa, eikä hänellä näin
ollen ole oikeuksia sosiaali-, koulutus- tai terveyspalveluihin. Kehitysmaissa
jää vuosittain rekisteröimättä noin 50 miljoonaa lasta. YK:n tilastojen mukaan
yli 50 prosenttia kehitysmaiden alle 5-vuotiasta lapsista ei siis ole
virallisesti olemassa. Nämä lapset ovat vailla perusoikeuksiaan. Koulunkäynnin
ja terveydenhuollon puuttumisen lisäksi he ovat alttiimpia hyväksikäytölle,
lapsityövoimalle ja lapsikaupalle.” (www.kirkonulkomaanapu.fi).
Tuota taustaa vasten suomalainen "rekisteriyhteiskunta" kaikkine järjestelmineen on elintärkeä osa hyvinvointia, joka alkaa jo sairaalasta. Mutta miten auttaisimme niitä, joiden elämästä tällainen turva puuttuu?
Kun selailin nettiä, niin löysin oululaisen
seurakuntalehden ”Rauhan tervehdyksen” numeron 5/2011 sivuilta kätilö Aila
Sauvolan nimen ja kuvan. Hän on mukana Hailuodossa seurakunnan
lähimmäispalvelussa. Ikäihminen jo. Liekö enää elossa?
