Lauantaina, 24.10.2020 Kemien srk-talolla oli laulu- ja runotilaisuus "Himmetä ei muistot koskaan saa". Tilaisuudessa esiintyivätKiteen mieskuoro (joht Hannuheikki Hakulinen), Eero Prauda, Timo Hacklin. Aiheina olivat muunmuassa sota-ajan runot, menetetty Karjala, sodan mielettömyys, sota-orvot ja isänmaa. Komeasti laulu soi. Eero Prauda tulkitsi verevästi rintamalla kirjoitettuja runoja ja lauloi välillä haitarin säestämänä.
Kirjoitin tuota tilaisuutta varten uuden runon, joka julkaistaan nyt tässä blogissa. Ajattelin runoa kirjoittaessani erityisesti Etelä-Ukrainassa haavoittunutta isääni ja hänen joukkuetovereitaan. Isäni selvisi takaisin kotimaahan, mutta moni hänen kavereistaan jäi sille tielleen ja tuli haudatuksi äiti-Venäjän syliin. Liekö niitä hautapaikkoja enää jäljellä? Runo sopii kyllä myös kuvaamaan nuoren sotilaan hautausta rintamalla missä tahansa päin maailmaa. Sota on mieletöntä kaikkialla.
Sotilaan hautaus akasian juurella
Tuuli käy hänen hautansa yli.
Häntä ei enää ole
ja hänen muistonsa on jo himmennyt.
Juna lähtee asemalta.
Kukkia raiteilla ja poikien hiuksissa.
Saappaat kiiltävinä.
Huulilla rakkaan suudelma
ja häivähdys ruusuntuoksua.
Soittokunta soittaa marssia,
jossa soi voitto ja kunnia.
Pirstoutuneen akasian juurella,
kun tuuli lennättää pölyä
ja palavan talon kitkerää savua,
runneltu ja verinen ruumis
lasketaan varoen ja hellästi
matalaan kuoppaan.
Kasvoille on jähmettynyt kysymys:
miksi nyt, miksi minä…
He tekevät kunniaa,
he, jotka vielä elävät.
Repaleinen joukko.
Soittokunta ei soita,
koska sitä ei ole.
Voitosta ja kunniasta
ei kukaan puhu,
koska kellään ei ole sanoja.
Pirstoutuneen akasian juurella,
kun tuuli lennättää pölyä
ja palavan talon kitkerää savua,
seisoo harvennut ja repaleinen joukko.
”Ja kun tuuli käy yli,
ei häntä enää ole
eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.” (Ps.103:16)
