mökkikuva

mökkikuva

sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Sotilaan hautaus akasian juurella

 Lauantaina, 24.10.2020 Kemien srk-talolla oli laulu- ja runotilaisuus "Himmetä ei muistot koskaan saa". Tilaisuudessa esiintyivätKiteen mieskuoro (joht Hannuheikki Hakulinen), Eero Prauda, Timo Hacklin. Aiheina olivat muunmuassa sota-ajan runot, menetetty Karjala, sodan mielettömyys, sota-orvot ja isänmaa. Komeasti laulu soi. Eero Prauda tulkitsi verevästi rintamalla kirjoitettuja runoja ja lauloi välillä haitarin säestämänä. 

Kirjoitin tuota tilaisuutta varten uuden runon, joka julkaistaan nyt tässä blogissa. Ajattelin runoa kirjoittaessani erityisesti Etelä-Ukrainassa haavoittunutta isääni ja hänen joukkuetovereitaan. Isäni selvisi takaisin kotimaahan, mutta moni hänen kavereistaan jäi sille tielleen ja tuli haudatuksi äiti-Venäjän syliin. Liekö niitä hautapaikkoja enää jäljellä? Runo sopii kyllä myös kuvaamaan nuoren sotilaan hautausta rintamalla missä tahansa päin maailmaa. Sota on mieletöntä kaikkialla. 

 

Sotilaan hautaus akasian juurella

 

Tuuli käy hänen hautansa yli.

Häntä ei enää ole

ja hänen muistonsa on jo himmennyt.

 

Juna lähtee asemalta.

Kukkia raiteilla ja poikien hiuksissa.

Saappaat kiiltävinä.

Huulilla rakkaan suudelma

ja häivähdys ruusuntuoksua.

Soittokunta soittaa marssia,

jossa soi voitto ja kunnia.

 

Pirstoutuneen akasian juurella,

kun tuuli lennättää pölyä

ja palavan talon kitkerää savua,

runneltu ja verinen ruumis

lasketaan varoen ja hellästi

matalaan kuoppaan.

Kasvoille on jähmettynyt kysymys:

miksi nyt, miksi minä…

 

He tekevät kunniaa,

he, jotka vielä elävät.

Repaleinen joukko.

Soittokunta ei soita,

koska sitä ei ole.

Voitosta ja kunniasta

ei kukaan puhu,

koska kellään ei ole sanoja.

 

Pirstoutuneen akasian juurella,

kun tuuli lennättää pölyä

ja palavan talon kitkerää savua,

seisoo harvennut ja repaleinen joukko.

 

”Ja kun tuuli käy yli,

ei häntä enää ole

eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.” (Ps.103:16)

keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Veljeni Kristus

Kirjoitin eilen illalla uuden runon. Omistan sen kaikille masentuneille ja ahdistuneille.

Veljeni Kristus

Kun omatunto syyttää,

on veljeni, Kristus

puolellani.

Kun ahdistun

ja olen helvetin porteilla,

on veljeni, Kristus

vierelläni.

Kun masennuksen musta muuri

nousee kuin vuori,

on veljeni, Kristus

jo siellä,

lähimpänä.