"Hetken kestää elämää, sekin synkkää ja ikävää". Tuo lausahdus on peräisin tutusta joululaulusta "Tonttu-ukot hyppikää". Siinäpä ambivalentti joululaulu! Synkkyyttä löytyy myös muualtakin.
Ilo on nimittäin kaukana norjalaisen kirjailija Hanne Ørstavikin kirjasta "Pappi" (Presten, 2004, suom. 2006). Vaikka kirja on saanut arvostetun Brage-palkinnon kotimaassaan, kirjan lukeminen oli perinjuurin hämmentävä kokemus. Kirja kertoo nuoresta, yksinäisestä naispapista Pohjois-Norjassa. Kirjan takakannessa on teksti: "Ammattinsa vaatimuksista huolimatta hänen on vaikea kohdata ihmisiä, eikä hän oikein tahdo saada kosketusta omiinkaan tunteisiinsa." Tässä tekstissä kustannutoimittaja on osunut kerrankin naulankantaan. Pappina kirjan päähenkilö Liv on harvinaisen sanaton ja kyvytön ilmaisemaan itseään. Ihmissuhteet ovat valjuja, kaikki aivankuin luisuu sormien lomitse. Kirjaan mahtuu myös kolme itsemurhaa. Kaksi niistä lopullista ja yksi, jonka lopputulos jäi kirjan päättyessä vielä auki. Ja mitään lohtua tai toivon sanaa ei löydy kristinuskon perussanomasta. Aivan kuin päähenkilö ei olisikaan pappi... Kuvaus pappeinkokouksesta on myös ikävää luettavaa. Siellä vasta nuori naispappi kokee itsensä ulkopuoliseksi!
Kirjan ehkä ainoa toivonpilkahdus on sen viimeisillä riveillä: "Alttarin edessä oli arkku, hiljainen ja valkoinen. Siihen tuli valoa oikean puolen ikkunoista. Katsoin äitiä, hän seisoi arkun vierellä, hän oli laskemassa sille kukkia kahden muun kanssa. Menin hänen luokseen ja ojensin käteni."
Kirjan lukemisen tekee myös vaikeaksi kirjailijan tapa kirjoittaa. Välistä lukija ei ole selvillä, onko kyseessä Livin sisäinen ääni vai ihan oikea keskustelu jonkun toisen ihmisen kanssa. Aika ja paikka soljuvat edestakaisin unenomaisesti.
Surullisin ja harmain kirja, mitä olen käsiini saanut. Kuin päättymätön painajaisuni.
