Muutama päivä sitten olin esittelemässä Tohmajärven
kirkkoa vierailevalle ryhmälle. Tällä kertaa kyseessä olivat rotarit. Kun tuli
kysymysten aika, eräs mies nosti kätensä ylös ja kysyi: ”Mistä pappi saarnaa?”
Kysymys oli aika häkellyttävä. Jokainen teologisen koulutuksen saanut pitäisi
tähän kysymykseen vastaamista itsestäänselvyytenä. Tietysti jokainen pappi
saarnaa siitä Raamatun kohdasta, joka on määrätty käsikirjassa sille
sunnuntaille vuosikertajärjestelmän mukaan. Kysyjä ei kuitenkaan tarkoittanut
ihan sitä, vaan – jos nyt oikein ymmärsin – hän ajatteli asiaa laajemmin. Mistä
ylipäätään löytää jotain sanottavaa?
Tyhjentävä vastaaminen tuohon kysymykseen onkin varsin
visainen tehtävä. Otan käteeni nipun ”aanelosia” ja leikkaan ne kahtia
eebenpuisella paperiveitsellä ja kirjoitan ensimmäisen paperin yläreunaan:
”Saarna, 26.6.2016, Apostolienpäivä, Luuk 5:1-11, Värtsilän kirkko”
(esimerkkinä siis ensi sunnuntai). Käytän yleensä lahjaksi saamaani
mustetäytekynää, sillä sen kärki luistaa hyvin paperilla. Ei tarvitse painaa
kynällä. Joitakin vuosia sitten kirjoitin saarnoja tietokoneella, mutta koin
sen kovin työlääksi ja lopetin. Mutta sitten tulee se kova paikka: miten
aloittaisin saarnani?
Oma metodini kirjoittaa saarnoja on aika omintakeinen.
Saattaa olla, että saarnaamisen opettajat repisivät pelihousunsa tämän
lukiessaan. Eihän noin saa tehdä! Pitää kypsytellä vähintään kahden viikon
aikana ja lukea kommentaareja ja tehdä analyyseja… Mikä siis on metodini? Minä
istun työpöydän ääreen, luen evankeliumin, otan mustekynän käteeni ja alan
kirjoittaa. Yleensä kirjoitan saarnani yhtä soittoa… Joitakin pysähdyksiä tulee toisinaan, kun
kääntelen kommentaarin (Raamatun selitysteos) sivuja tai etsin jotain asiaa
joko netistä tai jostain kirjasta. Toisinaan selaan Raamattua ja etsin jotain
raamatunkohtaa. Välillä pitää kyllä nousta ylös ja kävellä edestakaisin,
varsinkin silloin kun kynä pysähtyy paperille ja ajatus katkeaa.
Muistan nuorempana joskus nukahtaneeni saarnaa tehdessäni
niin että kynä on kopsahtanut kädestä ja viimein herättänyt lauantaiyön
valvojan…
Tässä siis se metodi. Mutta mistä tulee itse sanottava? Raamatusta.
Perinteestä. Luterilaisesta opista. Hengellisestä näkemyksestä, joka on
muovautunut vuosien aikana. Ajan ilmiöistä. Kirjoista. Lehdistä. Ihmiskohtaloista.
Saarnaajan tulisi elää silmät ja korvat auki; tutkia
sellaista ihmeellistä asiaa kuin ihmiselämää. Ihmisillehän sitä pitäisi
saarnata.
Itse olen ajatellut, kuinka jokaisen saarnaajan tulisi
pitää mielessään ainakin kaksi asiaa:
1) miten tämä puheeni ajaa Kristuksen asiaa?
2) miten tämän ”Kristus-asian” välittäisin mahdollisimman
ymmärrettävästi kuulijoilleni?
Eikä muuten olisi pahitteeksi olla jopa persoonallinen ja
kiinnostava. Joku huumorinpoikanenkin silloin tällöin piristää kuulijaa!
Pohjimmiltaan ajattelen Jumalan Hengen ohjaavan
saarnaajaa, vaikka monesti itse huokailen omien saarnojeni surkeutta. Ehkä se
on hyväkin, ettei tunne itseään kovin erinomaiseksi. Saapi Jumala enemmän tilaa.Saarnastuolirukouksessa tulee usein rukoiltua itsekseen: "Jumala, auta minua, ettei ihan joutavia höperehtäisi! Amen."
Kaikista kuulemistani saarnaajista kunnioitan eniten
edesmennyttä Erkki Lemistä. Hänen puheissaan ja saarnoissaan kaikui Jumalan ja
Kristuksen lempeä ja kutsuva ääni. Erkki asettui puheissaan syntisen rinnalle,
ei ylemmäs eikä alemmas, vaan ihan siihen vierelle kulkemaan. Hänen puheeseensa oli helppo samaistua: ”noin
minäkin olen kokenut. Armahda Jumala minnnuuki, niin kuin tuota Erkkiäkin olet…”
Tämän rakastetun saarnamiehen runo kertoo koskettavalla tavalla jokaisen
julistajan kutsumuksesta:
 |
| Papin tyhjä kolttu |
”Sateen liottama
tuulen pieksemä
myrskyn repimä linnunpelätin
seisoo keppijalassaan
mansikkamaan keskellä
suorittaen tehtäväänsä,
karkottamista.
Turmeluksen vioittama
pirun pieksemä
elämän repimä saarnamies
seisoo pöntössään ihmisten keskellä
suorittaen tehtäväänsä,
kutsumista.
Repaleisia molemmat.
Suorina seisovat paikallaan
kun on ryysyjen sisällä risti.”
