Hyvää Joulua!

Toivotan kaikille blogini lukijoille ja myös niille, jotka eivät ole tätä blogia lukeneet:

Hyvää ja siunattua Vapahtajan syntymäjuhlaa ja kohtuullisen rauhallista uutta armon vuotta 2017!

(kuvasta voi päätellä kuinka hyvä valokuvaaja olen:
torni ei ole oikeasti vinossa, vaan kuvaaja!) 

Värtsilän miehet

Värtsilässä on sykähdyttävä perinne päättää Kauneimmat joululaulut-yhteislaulutilaisuus. Paikkakunnan miehet kokoontuvat eteisessä kynttiläkulkueeksi ja marssivat kirkkosaliin laulamaan "Jouluyö, juhlayö" -laulua. Mukaan saa tulla kuka tahansa, laulutaitoa ei miehiltä kysellä, vaikkakin se on eduksi. Tänään tähän laulamiseen yhtyivät myös urut ja herkästi soiva viulu. Kiitos säestyksestä, Eini ja Matilda! 

Laulutilaisuus päättyi siis hämärään kirkkoon. Kukaan ei enää taputtanut... poistuimme hiljaa pimenevään iltaan. Mieli joulua täynnä.

Tässä muutamia kuvia tapahtumasta 14.12.2016.

 

Rukouspöytiä

Eilen torstaina 8.12. seurakuntatalolla perhekerhon lapset ja aikuiset saivat kiertää Kemien seurakuntasalissa rukouspöytiä, joiden perusteemana olivat adventtikynttilät. Antti Happonen ideoi ja Helena Partanen rakensi yksinkertaisista aineksista näyttävän kokonaisuuden. Voit kiertää seurakuntasalissa perheiden mukana näiden kuvien avulla. Mukana myös yksi kuva srk-talon alttarista. Iloista adventtia!

Meanderin meanderi

Syksy on pitkälle kulunut ja paljon on vettä virrannut Jänisjoessa. Vesi muuten virtaa Jänisjoessa varsin mutkallista reittiä. Joessa on kymmeniä meandereita ( tasankojoen silmukkamainen mutka). Siitäkö lienee joki saanut nimensä: juoksee kuin jänis, mutkitellen. Olipa miten tahansa, joki muovaa omaa reittiänsä koko ajan.

Joen virtaus kuvannee hyvin elämää ja sen tapahtumia. Päivä seuraa toistaan tulematta enää takaisin. Syksyn tapahtumat ovat vilistäneet silmissä -- jopa niin vilkkaaseen tahtiin, etten ole joutanut blogiakaan kirjoittamaan.

Keskustelu ja päättämättömyys samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä tai siunaamisesta on eräänlainen meanderien meanderi Suomen ev.lut. kirkossa. Samassa pyörteiden akanvirrassa ovat myös pappiparat. Jos vihit, saat kuulla kunniasi ja pääset piispan puhutteluun. Jos et vihi, saat kuulla kunniasi ja pääset hyvässä lykyssä maallisen tuomioistuimen eteen. Ja tulisiko seurakunnan rukoilla jumalanpalveluksessa myös samaa sukupuolta olevien parien puolesta vai ei? Mitäpä siis tehdä?

Kaiken tämän surkeuden keskellä tulisi sitten olla jokin MIELIPIDE asiasta. Jos sanon jotain myötämielistä homoliitoista, saan niskaani syytöksen epäraamatullisuudesta. Onkos se kirkkoherra edes elävässä uskossa? Tai jos sanon edes jotain siihen suuntaan, etten halua nähdä miesten suutelevan toisiaan, saan satikutia toisella tavalla ajattelevilta. Olisiko parempi olla olematta mitään mieltä?

Olipa asia miten tahansa Tohmajärven ev.lut. seurakunnat papit (Antti ja mie) ovat suullisesti sopineet keskenään, etteivät ainakaan he vihi 1.3.2017 jälkeen samaa sukupuolta olevia pareja kirkollisesti avioliittoon. Odotamme kirkolliskokouksen tekevän aikanaan asiasta edes jonkinlaisen päätöksen. Suuntaan tai toiseen. Ja ainakin tässä hiippakunnassa piispa keskustelee asiasta pappien kanssa rovastikunnittain tämän talven aikana. 

Tämän asian tiimoilta olen paljon pohtinut ihmisyyttä. Se on monimutkainen ilmiö. Joukkomurhia, etnisiä puhdistuksia ja kansanmurhia tutkiskelleena olen alkanut kavahtaa kaikenlaista ihmisten erottelua. Natsi-Saksa sulki miespuolisia homoseksuaaleja keskitysleireille ja merkitsi heidät "vaaleanpunainen kolmio"- hihamerkillä. Mistä tällainen erottelu saa alkunsa? Me ja nuo muut --- siinä on ensimmäinen askel kohti sortamista ja häiritsevän ryhmän eliminoimista. Entäpä jos nämä ns. hlbtiq-ihmiset* ovat sittenkin osa "meitä", eivätkä joitakin "muita"? Ihmisiä ja lähimmäisiä.

Vastakkaiset näkemykset kohtaavat?

 * hlbtiq = kirjainlyhenne sisältää alkukirjaimet sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvista ryhmistä

Lähetystyö tarvitsee tekijöitä

Mihin seurakunta ja lähetystyö joutuisi ilman ahkeria seurakuntalaisia? Kuvassa on joukko talkoolaisia seurakuntatalon keittiössä. Perunalaatikko lisukkeineen on syntymässä. Huomenna 23.10. gospelmessun jälkeen on lähetyslounas Suomen Lähetysseuran työn hyväksi.

Miksi kirkonkellot eivät soi Tohmajärvellä?

Useimmat seurakuntalaiset ovat kyselleet, miksi kirkonkellot eivät soi Tohmajärvellä näiden päivien aikana Aleppon uhrien muistamiseksi.

Eivät soi.

Kampanjan myötä asia oli kyllä vireillä myös meidänkin seurakunnassa. Mutta aikansa pähkäiltyämme totesimme olevan järkevämpää tukea taloudellisesti Aleppon (ja samalla Haitin) uhreja kuin soittaa kelloja.

 

Hyvä aie kohtasi myös muutamia käytännön ongelmia. Lähtökohtaisesti kaikki soitettavat kellot (Kirkkoniemi, Värtsilä ja Tikkala) ovat käsin soitettavia. Kirkkoniemessä on kyllä tietokoneohjattu kellonsoittokoneisto, mutta sen uudelleenohjelmointi olisi vaatinut asentajan käyntiä. Kallista ja aikaa vievää.  Kuka Kirkkoniemessä olisi kelloja kuunnellut klo 17 aikaan? Samoin Värtsilä, Kemien seurakuntatalo ja Tikkala olisivat vaatineet paikalle jonkun immeisen, joka päivä klo 17 aina YK:n päivään saakka. On myös hyvä muistaa, ettei seurakunnassa ole vakituista suntiotakaan. Ajattelen tämän onnistuvan parhaiten kaupungeissa ja niissä taajamissa, jossa kirkko on keskellä kylää ja asia muuten teknisesti helposti hoidettavissa.

Ymmärrän alkuperäisen idean tarkoituksen. Soitamme kelloja ja muistutamme ihmisiä nyt juuri tapahtuvasta sotarikoksesta Aleppon sortuvien talojen keskellä. Itsekin kansanmurhia tutkineena ymmärrän tilanteen kauheuden. Mutta kuuluvatko kellomme niiden päättäjien korviin, jotka tästä kaikesta ovat ihan oikeasti vastuussa? On masentavaa lukea erilaisia julkaisuja ja tutkimuksia kansanmurhista, joukkotuhoista ja etnisistä puhdistuksista. Tutkijoiden keskuudessa on yleisesti todettu kansanmurhien olevan tappavimmillaan juuri siellä, missä sitä on toteuttamassa järjestäytynyt yhteiskunta ja valtiovalta. Näin on myös Syyriassa tapahtumassa tällä hetkellä. 

Jumala meitä auttakoon sekä yksilöinä että ihmiskuntana!

Metsä kirkkoni olla saa

Näkymä laavulta Kallavedelle

Kallavesj, kallavesj... näin laulettiin Kuopion Puijonsarven ulkoilualueella viikko sitten. Puijon seurakunta oli järjestänyt metsäkirkon laavulle. Väkeä oli paikalla reilusti yli sadan --- jopa niin paljon, että nokipannukahvit olivat päässeet loppumaan jo ennen kuin me saavuimme paikalle. Lauloimme, kuuntelimme Sanaa ja ristimme kätemme Luojaamme kiittääksemme. Maisema Kallavedelle oli huikaisevan kaunis!

"Metsän teologi" Pauliina Kainulainen piti koskettavan puheen metsän hengellisestä merkityksestä. Ihmisen tulisi lapsen tavoin eläytyä ja nauttia Luojan luonnosta!

Kallavesj-laulun sanoittajalle, maanpaossa eläneelle Aaro Jalkaselle on pystytetty arkkitehti Kaj Michael vuonna 1980 suunnittelema muistokivi Kuopion Puijonsarventien näköalapaikalle. Koti-ikävä kanavoitui lauluun ”Kallavesj”, ja etenkin sen kaihoisaan kertosäkeeseen ”Tokko suanen koskaa ennee kierteep Puijonsarven nennee”. Laulusta tuli heti suosittu sekä Amerikassa että Suomessa (Wikipedia tietolähteenä).

Laavulla

Ilta tulee ja kohta on yö

Poikkeuksellisesti kirjoitan blogissani jostain sellaisesta, joka on vasta tulossa. Ensi tiistainiltana 9.8.2016 klo 19 Naisten kaivolla Kemien keskustassa on ilta- ja yörunoja-tilaisuus otsikkolla "Edessäni hämäräinen tie". Raili Närvänen ja Mikko Lappalainen lukevat runoja ja Vesa Honkanen laulaa. Tarjoilusta huolehtivat lähetyspiiriläiset. 

Noheva immeinen huomasi heti, mistä tilaisuuden nimi on peräisin. "edessäni hämäräinen tie / tuntemattomahan tupahan vie." ovat Eino Leinon runon "Nocturne" kaksi viimeistä riviä. 

Esimakua tilaisuuden runoista antaa japanilaisen tankan mestarin Ryokanin (1758-1831) runo: 

                                   Yömyöhä. Talvi.
                                   Kuuntelen sadetta ja
                                   mietin nuoruutta.
                                   Oliko se vain unta.
                                   Olinko ollut nuori.

Edessäni hämäräinen tie

 

Messukasukka ja muita historian aarteita

Saatekirje ja esitelmä

Siivosin työhuoneeni kaappia ylimääräisistä papereista. Käsiini sattui kirje, jonka Yrjö Sormunen, Eino Sormusen poika, oli lähettänyt minulle 4.2.2009. Saatekirjeen mukana oli kaksi kopiota: Eino Sormusen esitelmä Tohmajärven kirkkojuhlassa 2.8.1925 "Tohmajärven kirkon ja pappilan vaiheet" ja "Pohjois-Karjalan luonnonkauneutta vaalimaan" -lehtijuttu Karjalan Maa -lehteen 25.8.1925. Viimeksi mainitussa Eino Sormunen vaati Kypärävaaran harjun kunnostamista matkailukohteeksi ja "erakkomajan" rakentamista kyseiselle harjulle. Hän mainitsee Riikolan kylän miesten rakentaneen harjulle jo näkötornin ja, että "tänä kesänä on Kypärävaaralla käynyt 80 automatkuetta, muita ajopelejä mainitsematta."

Luin suurella mielenkiinnolla Eino Sormusen kirjoittamaa esitelmää, joka oli pidetty Tohmajärven kirkossa elokuussa 1925. Tuohon aikaan hän oli vielä yliopiston kirjoissa, mutta laajentavat opinnot olivat meneillään. Valitettavasti lupaava yliopistomiehen ja Luther-tutkijan ura päättyi  hänen tultua valituksi uuden Kuopion hiippakunnan piispaksi v.1939. 

Mistä Eino Sormunen kirjoittaa? Hän käy läpi Tohmajärven kirkon ja pappiloiden historiaa. Esitelmän ensimmäisessä kappaleessa hänen lennokas tyylinsä puhkeaa varsinaiseen kukkaan hänen lausahtaessaan: ""Ihmissielu joka ei vielä ole sidottu maan multaan ei voi liikutuksetta kulkea oman kotikirkkonsa ja pappilansa ohitse. On kuin hän näkisi esi-isänsä samoja polkuja kulkemassa varsi kumarana työn ja murheen taakasta. Ahdas ja pimeä hänellä on pirtti ja iloton elämä, mutta suurempi on sisäinen ahdistus ja vaiva siitä, ettei vain iäisen elämän tie peittyisi pimeään." Tyyli on ylevää ja korkealentoista, ehkä hivenen jopa sellaista, jota nykyään nimitettäisiin "ohueksi yläpilveksi" vailla kiinnekohtaa todelliseen elämään. 

Esitelmöitsijä mainitsee ohimennen luterilaisen "rukoushuoneen", joka hän esittää olleen jo olemassa ennen v.1650 (siis ennen seurakunnan perustamista). Saman seikan kertoo myös Veijo A. Saloheimo kunnan ja seurakunnan yhteisessä juhlakirjassa vuodelta 1956. Eino Sormunen mainitsee rukoushuoneen olleen "varsin rikkaasti koristeltu." Minkä näköinen ja oloinen tuo rakennus on muutoin ollut, siitä ei ole jäänyt muistikuvaa historian lehdille puhumattakaan rukoushuoneen paikasta. 

Mielenkiintoinen yksityiskohta esitelmässä on maininta kirkkoherra Johan Kyanderin hankkimasta messukasukasta vuodelta 1738. Eino Sormunen kertoo, kuinka tuo "kaunis messukasukka, hienoa silkkibrokaadia... on käytännössä tässä juhlassamme." Siis vuonna 1925. Todellakin, Tohmajärven seurakunta omistaa edelleen kaksi vanhaa messukasukkaa. Kumpi lienee tämä Kyanderin hankkima? Tai sitten ei kumpikaan. Blogin lukija voi tutkailla kasukoita näistä kuvista. Jos jompikumpi näistä on tuo edellämainittu, lienee oikeutettua todeta kyseisen vaatteen olevan jopa nykyistä kirkkoa vanhempi! Harmi, ettei Eino maininnut tarkempia tuntomerkkejä...

Palaan Eino Sormusen esitelmään vielä jossain tulevassa  blogissani.  Erityisenä mielenkiinnon kohteena on 1900-luvun alun tapahtumat Tohmajärven kirkonmäellä ja ne radikaalit muutostyöt, joita kirkossa silloin tehtiin.

Ns. Lilja-kasukka

Ns. Pyhä Kolminaisuus-kasukka

Mistä pappi saarnaa?

Muutama päivä sitten olin esittelemässä Tohmajärven kirkkoa vierailevalle ryhmälle. Tällä kertaa kyseessä olivat rotarit. Kun tuli kysymysten aika, eräs mies nosti kätensä ylös ja kysyi: ”Mistä pappi saarnaa?” Kysymys oli aika häkellyttävä. Jokainen teologisen koulutuksen saanut pitäisi tähän kysymykseen vastaamista itsestäänselvyytenä. Tietysti jokainen pappi saarnaa siitä Raamatun kohdasta, joka on määrätty käsikirjassa sille sunnuntaille vuosikertajärjestelmän mukaan. Kysyjä ei kuitenkaan tarkoittanut ihan sitä, vaan – jos nyt oikein ymmärsin – hän ajatteli asiaa laajemmin. Mistä ylipäätään löytää jotain sanottavaa?

Tyhjentävä vastaaminen tuohon kysymykseen onkin varsin visainen tehtävä. Otan käteeni nipun ”aanelosia” ja leikkaan ne kahtia eebenpuisella paperiveitsellä ja kirjoitan ensimmäisen paperin yläreunaan: ”Saarna, 26.6.2016, Apostolienpäivä, Luuk 5:1-11, Värtsilän kirkko” (esimerkkinä siis ensi sunnuntai). Käytän yleensä lahjaksi saamaani mustetäytekynää, sillä sen kärki luistaa hyvin paperilla. Ei tarvitse painaa kynällä. Joitakin vuosia sitten kirjoitin saarnoja tietokoneella, mutta koin sen kovin työlääksi ja lopetin. Mutta sitten tulee se kova paikka: miten aloittaisin saarnani?

Oma metodini kirjoittaa saarnoja on aika omintakeinen. Saattaa olla, että saarnaamisen opettajat repisivät pelihousunsa tämän lukiessaan. Eihän noin saa tehdä! Pitää kypsytellä vähintään kahden viikon aikana ja lukea kommentaareja ja tehdä analyyseja… Mikä siis on metodini? Minä istun työpöydän ääreen, luen evankeliumin, otan mustekynän käteeni ja alan kirjoittaa. Yleensä kirjoitan saarnani yhtä soittoa…  Joitakin pysähdyksiä tulee toisinaan, kun kääntelen kommentaarin (Raamatun selitysteos) sivuja tai etsin jotain asiaa joko netistä tai jostain kirjasta. Toisinaan selaan Raamattua ja etsin jotain raamatunkohtaa. Välillä pitää kyllä nousta ylös ja kävellä edestakaisin, varsinkin silloin kun kynä pysähtyy paperille ja ajatus katkeaa.

Muistan nuorempana joskus nukahtaneeni saarnaa tehdessäni niin että kynä on kopsahtanut kädestä ja viimein herättänyt lauantaiyön valvojan…

Tässä siis se metodi. Mutta mistä tulee itse sanottava? Raamatusta. Perinteestä. Luterilaisesta opista. Hengellisestä näkemyksestä, joka on muovautunut vuosien aikana. Ajan ilmiöistä. Kirjoista. Lehdistä. Ihmiskohtaloista.

Saarnaajan tulisi elää silmät ja korvat auki; tutkia sellaista ihmeellistä asiaa kuin ihmiselämää. Ihmisillehän sitä pitäisi saarnata.

Itse olen ajatellut, kuinka jokaisen saarnaajan tulisi pitää mielessään ainakin kaksi asiaa:

1) miten tämä puheeni ajaa Kristuksen asiaa?

2) miten tämän ”Kristus-asian” välittäisin mahdollisimman ymmärrettävästi kuulijoilleni?

Eikä muuten olisi pahitteeksi olla jopa persoonallinen ja kiinnostava. Joku huumorinpoikanenkin silloin tällöin piristää kuulijaa!

Pohjimmiltaan ajattelen Jumalan Hengen ohjaavan saarnaajaa, vaikka monesti itse huokailen omien saarnojeni surkeutta. Ehkä se on hyväkin, ettei tunne itseään kovin erinomaiseksi.  Saapi Jumala enemmän tilaa.Saarnastuolirukouksessa  tulee usein rukoiltua itsekseen: "Jumala, auta minua, ettei ihan joutavia höperehtäisi! Amen."

Kaikista kuulemistani saarnaajista kunnioitan eniten edesmennyttä Erkki Lemistä. Hänen puheissaan ja saarnoissaan kaikui Jumalan ja Kristuksen lempeä ja kutsuva ääni. Erkki asettui puheissaan syntisen rinnalle, ei ylemmäs eikä alemmas, vaan ihan siihen vierelle kulkemaan.  Hänen puheeseensa oli helppo samaistua: ”noin minäkin olen kokenut. Armahda Jumala minnnuuki, niin kuin tuota Erkkiäkin olet…” Tämän rakastetun saarnamiehen runo kertoo koskettavalla tavalla jokaisen julistajan kutsumuksesta:

Papin tyhjä kolttu

”Sateen liottama

tuulen pieksemä

myrskyn repimä linnunpelätin

seisoo keppijalassaan

mansikkamaan keskellä

suorittaen tehtäväänsä,

karkottamista.

Turmeluksen vioittama

pirun pieksemä

elämän repimä saarnamies

seisoo pöntössään ihmisten keskellä

suorittaen tehtäväänsä,

kutsumista.

Repaleisia molemmat.

Suorina seisovat paikallaan

kun on ryysyjen sisällä risti.”