mökkikuva

mökkikuva

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Untergetaucht



Kesä on kiireistä aikaa, varsinkin loppukesä, kun marjat alkavat kypsyä. Järjestys on yleensä seuraava: mansikka, mustikka, vadelma, puna- ja mustaviinimarjat, puolukka ja karpalo. Tänä kesänä tuohon listaan pitää lisätä myös ukko- ja metsämansikat. Marjaa on riittänyt. 

Toisinaan  -- jos ei muuten niin yön pimeinä tunteina – olen avannut kirjan ja lukenut yhden sivun  ja välillä toisenkin. Viime päivien vaikuttavin lukukokemus on ollut Marie Jalowicz Simonin kirja ”Sitten juoksin pakoon – juutalaistytön selviytymistarina 1940-1945” (Gummerus, Juva 2015). Kirjan alkuperäinen nimi on ”Untergetaucht – Eine junge Frau uberlebt in Berlin 1940-1945”. (2014). Saksankielinen nimi sisältää viittauksen elämänkerran perusteemaan: nuori, kaksikymmenvuotias nainen ”painuu maan alle” (untertauchen) ja onnistuu välttelemään kyyditystä koko sodan ajan kotikaupungissaan Berliinissä. 

Kirjasta ei puutu dramatiikkaa. Gestapon miehet tulevat hakemaan Marieta hänen silloisesta asunnostaan. Nuori nainen ei jää kuitenkaan neuvottomaksi. Hän pyytää asuntoon tullutta miestä odottamaan sen aikaa, että hän hakee alakerrasta kahvinkorviketta ja leivänpalan. Alushame päällä ja käsilaukku kädessä hän ryntää alempaan kerrokseen törmätäkseen seuraavaan Gestapon mieheen. Nopeasti keksitty valhe naurattaa miestä – mies läpsäisee tyttöä takamuksille ja Marie livahtaa ulos talon ulko-ovesta. Kadunkulmaan saakka Marie kävelee rauhallisesti, mutta sen jälkeen hän pinkaisee juoksuun. Pakomatka on alkanut…

Kesäkuussa 1943 Joseph Goebbels julisti maan pääkaupungin, Berliinin olevan ”vapaa juutalaisista” (judenrein). Silti kaupungissa eli sodan aikana noin 5000 juutalaista piiloutuneena tai väärennetyin asiakirjoin. Noin 1500 heistä selvisi hengissä.  Marie oli yksi heistä. Piilottelu eri asunnoissa ei olisi onnistunut ilman valepersoonallisuutta ja väärennettyjä papereita, puhumattakaan auttavista ihmisistä. 

Mikä tekee tästä muistelmateoksesta merkittävän? Tarina on aika karu, vailla sankarin sädekehää. Mariesta kasvaa melkoinen sitkeä selviytyjä. Hän ymmärsi myös harvinaisen selvänäköisesti juutalaisten kohtalon, vaikka oli vasta 19-vuotias. ”Meidät pakkosiirretään pois, ja se on kaikkien loppu”, hän sanoi esimiehelleen Siemensin asetehtaassa ollessaan siellä pakkotyössä. Saatuaan ”sairaan paperit” ystävälliseltä SS-esimieheltään, hän poistui tehtaalta sinne koskaan palaamatta. Elämänkerta piirtää myös varsin tarkan kuvan sen ajan berliiniläisistä. Hekin olivat varsinaisia selviytyjiä. Eivätkä suinkaan kaikki kannattaneet Hitleriä. Jopa jotkut natsitkin auttoivat Marieta.
Näen sieluni silmin Marien työntämässä käsikärryllä omaa vähäistä omaisuuttaan raunioituneen Berliinin läpi ensimmäiseen omaan asuntoonsa. Asunnossa hän heittäytyy lattialle ja vaipuu sikeään uneen. Sota oli päättynyt ja hän oli vapaa elämään omalla nimellään . Sodan jälkeen hän opiskelee, menee naimisiin ja väittelee filologian tohtoriksi. Ura jatkui yliopiston palveluksessa. Marie Simon pääsi eläkkeelle Humboldt-yliopiston antiikin kirjallisuuden ja kulttuurin professorin vakinaisesta virasta vuonna 1982. 

26.12.1997 Marien tytär asetti kasettinauhurin vanhempiensa kodin pöydälle ja pyysi äitiänsä kertomaan tarinansa.  Nauhoituksissa syntyi 77 kasetillista materiaalia, josta osa nauhoitettiin muutamaa päivää ennen hänen kuolemaansa vuonna 1998. Tästä noin 900 sivua käsittävästä materiaalista on koottu nyt tänä vuonna suomennettu elämänkerta.
Oikeaa sankaruutta ei ole. On vain ihmiskohtaloita. Ja hyviä ja pahoja ihmisiä. Ja jotain siltä väliltä.