Kesä on kiireistä aikaa, varsinkin loppukesä, kun marjat
alkavat kypsyä. Järjestys on yleensä seuraava: mansikka, mustikka, vadelma,
puna- ja mustaviinimarjat, puolukka ja karpalo. Tänä kesänä tuohon listaan
pitää lisätä myös ukko- ja metsämansikat. Marjaa on riittänyt.
Toisinaan -- jos
ei muuten niin yön pimeinä tunteina – olen avannut kirjan ja lukenut yhden
sivun ja välillä toisenkin. Viime
päivien vaikuttavin lukukokemus on ollut Marie Jalowicz Simonin kirja ”Sitten
juoksin pakoon – juutalaistytön selviytymistarina 1940-1945” (Gummerus, Juva
2015). Kirjan alkuperäinen nimi on ”Untergetaucht – Eine junge Frau uberlebt in
Berlin 1940-1945”. (2014). Saksankielinen nimi sisältää viittauksen
elämänkerran perusteemaan: nuori, kaksikymmenvuotias nainen ”painuu maan alle”
(untertauchen) ja onnistuu välttelemään kyyditystä koko sodan ajan
kotikaupungissaan Berliinissä.
Kirjasta ei puutu dramatiikkaa. Gestapon miehet tulevat
hakemaan Marieta hänen silloisesta asunnostaan. Nuori nainen ei jää kuitenkaan neuvottomaksi.
Hän pyytää asuntoon tullutta miestä odottamaan sen aikaa, että hän hakee
alakerrasta kahvinkorviketta ja leivänpalan. Alushame päällä ja käsilaukku
kädessä hän ryntää alempaan kerrokseen törmätäkseen seuraavaan Gestapon
mieheen. Nopeasti keksitty valhe naurattaa miestä – mies läpsäisee tyttöä
takamuksille ja Marie livahtaa ulos talon ulko-ovesta. Kadunkulmaan saakka
Marie kävelee rauhallisesti, mutta sen jälkeen hän pinkaisee juoksuun.
Pakomatka on alkanut…
Kesäkuussa 1943 Joseph Goebbels julisti maan
pääkaupungin, Berliinin olevan ”vapaa juutalaisista” (judenrein). Silti
kaupungissa eli sodan aikana noin 5000 juutalaista piiloutuneena tai
väärennetyin asiakirjoin. Noin 1500 heistä selvisi hengissä. Marie oli yksi heistä. Piilottelu eri asunnoissa
ei olisi onnistunut ilman valepersoonallisuutta ja väärennettyjä papereita, puhumattakaan
auttavista ihmisistä.
Mikä tekee tästä muistelmateoksesta merkittävän? Tarina
on aika karu, vailla sankarin sädekehää. Mariesta kasvaa melkoinen sitkeä
selviytyjä. Hän ymmärsi myös harvinaisen selvänäköisesti juutalaisten kohtalon,
vaikka oli vasta 19-vuotias. ”Meidät pakkosiirretään pois, ja se on kaikkien
loppu”, hän sanoi esimiehelleen Siemensin asetehtaassa ollessaan siellä
pakkotyössä. Saatuaan ”sairaan paperit” ystävälliseltä SS-esimieheltään, hän
poistui tehtaalta sinne koskaan palaamatta. Elämänkerta piirtää myös varsin tarkan kuvan sen ajan
berliiniläisistä. Hekin olivat varsinaisia selviytyjiä. Eivätkä suinkaan kaikki
kannattaneet Hitleriä. Jopa jotkut natsitkin auttoivat Marieta.
Näen sieluni silmin Marien työntämässä käsikärryllä omaa
vähäistä omaisuuttaan raunioituneen Berliinin läpi ensimmäiseen omaan asuntoonsa.
Asunnossa hän heittäytyy lattialle ja vaipuu sikeään uneen. Sota oli päättynyt ja
hän oli vapaa elämään omalla nimellään . Sodan jälkeen hän opiskelee, menee
naimisiin ja väittelee filologian tohtoriksi. Ura jatkui yliopiston
palveluksessa. Marie Simon pääsi eläkkeelle Humboldt-yliopiston antiikin kirjallisuuden
ja kulttuurin professorin vakinaisesta virasta vuonna 1982.
26.12.1997 Marien tytär asetti kasettinauhurin
vanhempiensa kodin pöydälle ja pyysi äitiänsä kertomaan tarinansa. Nauhoituksissa syntyi 77 kasetillista
materiaalia, josta osa nauhoitettiin muutamaa päivää ennen hänen kuolemaansa
vuonna 1998. Tästä noin 900 sivua käsittävästä materiaalista on koottu nyt tänä
vuonna suomennettu elämänkerta.
Oikeaa sankaruutta ei ole. On vain ihmiskohtaloita. Ja
hyviä ja pahoja ihmisiä. Ja jotain siltä väliltä.
