Olen käynyt läpi kaksi hautausmaata hautausmaakävelyä
varten: Kirkkomaan ja vanhan hautausmaan. Ihan jokaisen hautakiven kohdalla en
ole pysähtynyt, mutta melkein. Kävely hautausmailla on nostattanut mieleeni
monta kysymystä. Tässä niistä muutama:
- miksi
kirkon ympärys on lähes tyhjä hautamuistomerkeistä?
- missä
sijaitsivat köyhien rivihaudat?
- minne
on haudattu kaikki kirkon lattian alle kätketyt vainajat?
- missä
ylipäätään ovat kaikki sukupolvet?
- minne
lienee haudattu ”Juusto-Össi” eli juustomestari Christian Oesch?
- Gabriel
Walleniuksen sukuhaudalla on sijainnut jonkinlainen kappeli tai katos. Millainen lienee ollut tuo rakennelma?
Hautakirjanpito on ollut
aika vaillinaista, ensimmäinen seurakunnan hallussa oleva kirjakin alkaa vasta
1900-luvun alusta. Useimpaan kysymykseeni lienee siis vastaus entisissä
hautakäytännöissä. Köyhien rivihautoja ei merkitty millään muistomerkillä.
Paikat otettiin vain uudelleen käyttöön. Jos paikalla on ollut jokin vaatimaton
puuristi, sekin on jo maatunut. Näin on käynyt suurimmalle osalle
hautapaikoista, niin meillä kuin muuallakin. Lapinlahden seurakunnan
hautausmaalla on sukuhauta, jossa ei ole vainajien nimiä. Muistomerkissä on
teksti: ”Hiljaa kätkettäköön minunkin tomuni hiljaisen maan poveen. Maailma
unohtakoon paikan, missä lepään nimettömänä. Paikan ja nimen Herra kai tuntee,
kun hän huutaa ystäviään.”
Saattaa olla myös niin, että
1900-luvun alun kirkon isossa remontissa kirkon alta tyhjennetyt haudat on
”vain” sijoitettu jonnekin, sopivaan paikkaan, jonka vain tekijät tiesivät. Jos
näin on tehty, niin varsin huolettomasti asioihin on silloin suhtauduttu. Sama
huolettomuus näkyi myös silloisessa kirkon remontissa. Alttaritaulukin
kerittiin lahjoittaa Kansallismuseon edeltäjälle. Onneksi sitä ei koskaan
lähetetty minnekään. Ja kirkko koki ennennäkemättömän
uudistamisen, jossa vanhaa rakennusta käsiteltiin kovalla kädellä.
Kirkon ympäryksen autius on
hämmästyttävä yksityiskohta. Yleensä Suomessa oli tapana haudata vainajia
kirkon sisälle tai lähelle kirkkoa. Mitä arvokkaampi henkilö, sitä lähempänä
kirkon seinää. 1800-luvun alkupuolella
asetus kielsi vainajien hautaamisen kirkkojen lattioiden alle. Ainoaksi
mahdollisuudeksi jäi siis kirkkopiha ja sen välitön läheisyys. Tästä johtuen
joissakin seurakunnissa jotkut rovastien haudat olivat niin lähellä kirkon
seinää, että vettä tippui katolta hautakivien päälle. Kirkon pohjoispuoli oli
huomattavasti tyhjempi: sinne haudattiin vain murhamiehiä ja itsemurhan
tehneitä. Luulisi kirkon seinien vierien olleen siis täynnä ns.
merkkihenkilöiden hautakiviä ja ristejä. Mutta näin ei ole. Ehkäpä ne on
siirretty vanhan hautausmaan ns. historianurkkaukseen. Näin minulle on
kerrottu. 
Elämä kulkee kulkuaan ja
elävät hautaavat kuolleensa. Aikansa haudalla käy muistelijoita, kunnes hekin
vaipuvat mullan alle. Pian jäkälä ja sammal alkaa peittää muistomerkkien
pintoja. Monen vanhan muistomerkin tekstistä ei saa enää kunnolla selvää.
Ohikulkija erottaa monesta kivestä enää vaivoin vain ristin… Ehkä muuta ei
tarvitakaan. Jäljelle jää risti ja toivo
ylösnousemuksesta. ”Paikan ja nimen Herra kai tuntee, kun hän huutaa ystäviään.”
