Näin eräänä yönä unen, jossa tapasin merkittävän henkilön.
Unessa kaikki tapahtui näin: Aurinko oli jo laskemassa ja
kävelin vanhalla hautausmaalla, kunnes kiinnitin katseeni pitkäviittaiseen
mieheen, joka kompuroi hautakivien lomassa ja kiroili. Menin lähemmäksi ja
hämärässä alkoi erottua merkillinen hahmo. Pitkä viitta, puvussaan messinkinapit
ja päässään – kas kummaa – harmaavalkoinen peruukki! Ei kai tämä nyt ole joku
haudasta noussut…
”Pärrkele!”
kuulin hänen noituvan, kun pääsin lähemmäksi. ”Taitaa se sittenkin
puhua suomea”, ajattelin.
”Hyvää iltaa arvon herra! Mitä etsitte?” kysyin.
”Hunsvotit! Komeltjanttarit!” Mies tuli eteeni, huohotti
ja pyyhki hikeä pitsiliinallaan peruukin alta.
”Kukas te sitten oikein olette?”, mies loi minuun pisteliään
katseen. ”Kuinka te uskallatte puhutella
hänen kunnia-arvoisuuttaan, Gabriel Walleniusta!”, mies puuskutti.
”Minä olen tämän seurakunnan kirkkoherra, ihan itse,
Mikko Lappalainen”, sanoin ja tarjosin kättäni vanhalle miehelle, joka juuri
oli istuutumassa hautakivelle.
 |
| Maalaus P.Kraft, kuva P.O.Welin 1977, Museolaitos |
”Äsh!”, mies sanoi ja huitaisi nenäliinallaan ilmaan,
samalla huokaisten syvään.
”Minä olen Karjalan pohjoisen voutikunnan kruununvouti ja
asessori Gabriel Josef Wallenius, lakikirjani Turussa ja Greifswaldissa päähäni
päntännyt ja mine en ymmärrä…”
”Jos saanen puhutella arvoisaa kruununvoutia…”, keskeytin
hänet ja jatkoin: ”mutta tehän olette
kuollut, vai kuinka?”
”Mitä? Minäkö kuollut? Te puhutte pötyä, nuori mies!”,
mies kivahti ja tarttui käsivarteeni.
Molempien ällistykseksi käsi solahti läpi ja mies kaatui
polvilleen märälle ruohikolle.
”Fan!”, hän sanoi kömpien pystyyn. ”Minä, minä… taidan
sittenkin olla ett spök”, hän takerteli.
Koetin kömpelösti auttaa vanhaa miestä pystyyn, mutta
miten nostat haamua, kun kädet hamuavat kuin tyhjää!
Vihdoin viimein hän istui jälleen hautakivellä –
jotenkuten ja sanoi: ”Jos te nuori kuikelo olette tämän seurakunnan
kirkkoherra, niin miksi minun kaunis kirkkoni on tuolla tavalla pilattu ja
rustattu läpikotaisin aivan muodottomaksi? Ei se ole sellainen kuin minä siellä
viimeksi kävin vähän ennen kuolemaani. Pilanneet olette sen! Mikäkin paakkelsi!”
”Arvoisa asessori ja kruununvouti”, sanoin kohteliaasti
ja jatkoin: ”se on Teidän kunnia-arvoisuutenne jälkeen tulleet sukupolvet,
jotka ovat sen uuteen uskoon rustanneet…”
”Pyh”, hän sanoi. ”Minä nousin haudasta katsoakseni omaa
rakasta kirkkoani.. ja mitä minä löysin…”
”Ja missä on viljamakasiinini? ”, hän heilautti äreästi
keppiään, jonka nyt vasta huomasin hänen kädessään. Vaistomaisesti väistin,
vaikka kyseessä olikin haamun haamusauva.
”Ja tuo paakkelsi, miksi se on noin huonossa maalissa?
Minun hautani puolelta siitä ihan rapisee maahan. Ja missä on paanukatto? Ja
eikö teillä ole tervaa, kunnon hautatervaa, mitä? Kellotapulin katto hohtaa
valkoisena. Minä sitä katselin, kun istuin sen räystään reunalla järveä
katselemassa… se oli joku Stenius, jonka kanssa siinä rupattelin… ei, en muista
etunimeä… ”
”Ja tuo pappila, vaivalla on sekin moneen kertaan
rakennettu ja pykätty, miksi se kollottaa tyhjillään? Missäs te, nuori mies,
oikein asutte, kun ei pappila kelpaa? ”
”Minä asun tuolla Kemienmäellä, kerrostalossa”, sanoin.
”Khrm”, sanoi hän ja alkoi yskiä. ”Linimenttiä pitäs
olla…” Kun yskä alkoi laantua, kysyi hän: ”Mitäs jos te sitä linimenttiä ja
droppia hankkisitte vanhalle miehelle… laittakaa renki juosten hakemaan sieltä
sairastuvalta. Kai täällä nyt on se sairastupa, jonka minä perustin ja melkein
maksoinkin. Ne talonpoikien hunsvotit vastustivat, väittivät hyväkkäät, että
elämä ja kuolema on Luojan käsissä ja eikä niille taudeille mitään mahda
välskäri eikä muukaan. ”
”Olkoot”, hän pyyhkäisi jälleen näsduukillaan että
peruukki heilahti. ”Eihän sitä haamu tarvitse mitään linimenttiä… ha ha. Minulla
oli jossain täällä nuuskaa…” Mies hamusi liivintaskuaan, kuitenkin rasiaa
löytämättä.
”No, onpas kumma tämä kohtaaminen”, ajattelin mielessäni.
Seison hautausmaalla juttelemassa haamun kanssa, joka nauraa itselleen ja etsii
nuuskaa…
Samalla kännykkä taskussani soi. Vilkaisin sitä ja
rovastihan se siellä on jälleen soittamassa.
Painoin katkaise-nappia ja pistin puhelimen takaisin
taskuuni. Wallenius tuijotti minua kuin haamua. Hän kohensi lornjettiaan jalosukuisella nenällään ja
kivahti:
”Nuori mies, kannatteko soittorasiaa taskussanne?”
”Ei, ei suinkaan, se oli vain puhelin. ” Mies tuijotti
minua vielä tuikeammin.
”Puhelin?”
”Värtsilän kirkon maalauksesta olisi halunnut puhua…”
sanoin hätäisesti.
”Ai Värtsilän kirkosta? Onkos se Arppe saanut aikaiseksi
kirkon?” sanoi hän ja niisti nenänsä äänekkäästi. ”Midä olen tavannut duon Nils-pojken,
duolla tuonilmaisissa. Värtsilän puolta pidää kovasti, se Nils Ludvig!
Kyllä midä oden ditä mieldä, eddä dämä kirkko pidää ensin
maalata”, hän mutisi samalla nenää pyyhkien. Pudamullalla… ”, hän sanoi ja aivasti
kuuluvasti.
”Hohhoijaa, voisitteko, hyvä nuori mies, saattaa minut
tuonne kirkonmäelle.”
”Minua alkaa ramasta ja kohta se Kristiina Sofia alkaa
päivitellä, että Herre Gud, mihin se Gabriel-kulta taas on hävinnyt!”
”Nej, nej, tiden är icke mer den samma…”, mies mutisi ja
tarttui käsipuoleeni.
Sinä iltana ohikulkijat tuskin edes vilkaisivat, kun
kaksi hahmoa tallusti ylös kirkonmäkeä, toinen lähes läpikuultava ja toinen
enemmän tai vähemmän elävien kirjoissa…
