Synti ja häppee!

Mökin portailla on näin talvella aika kylmä istua ja katsella lumen peittämää pihaa. Kun ei voi mennä mökille, on ajettava kaupunkiin saakka. Siispä viime lauantaina menin kuuntelemaan Joensuussa luentoa. Professori Paavo Kettunen luennoi konservatorion salissa aiheesta ”Häpeästä hyväksyntään” (samannimistä kirjaa oli myös myytävänä tilaisuuden jälkeen ovella). Tilaisuus oli Joensuun Mielenterveysseuran järjestämä.

Prof Paavo Kettunen

Professori Kettusen tutkimusaihe ja kirja osuu keskelle ihmisenä olemisen kipeyttä. Kettunen kirjoittaa kirjassaan: ”Häpeästä on kysymys silloin, kun koemme, ettemme kelpaa. Se näkyy nolouden, riittämättömyyden ja vierauden tunteena ja ulkopuolisuutena. Häpeä satuttaa itsetuntoamme ja ihmisarvoamme.” Luento ja erityisesti kirja oli ja on monipuolinen katsaus kaikkiin meihin ”häppeemällä kasvatettuihin” tai – niin kuin luennolla sain kuulla – jo ennen syntymää itseään hävenneisiin.  

Kuuntelin luentoa herkällä korvalla – vaikka vaimo väitti minun nukkuneen osan ajasta.  Muutamia asioita jäi kuitenkin mieleen. Ensinnäkin se, ettei hyväkään tahto ja yritys saa dataprojektoria toimimaan niin kuin pitäisi. Milloinkahan kaiken osaavat insinöörit keksivät sellaisen kannettavan tietokoneen ja projektorin, joka toimii aina ja kaikkialla, nikottelematta. Luennoitsija joutui loihtimaan asiansa kuulijoilleen pelkästään korvan kautta.

Toiseksi olin kovin ilahtunut useaan toistuneesta lausahduksesta: ”Ihminen haluaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi ja sellaisena kuin hän on.” Luennoitsija puhui myös ”armosta” ja siteerasi Raamatusta Jumalan sanaa omalle pojalleen: ”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mielistynyt.”  Tällaisen tyköottamisen tulisi kuulua jokaiselle ihmiselle ja erityisesti näin tulisi tapahtua kaikissa ihmisyhteisöissä.  Jumala antaa synnit anteeksi Kristuksen tähden. Se on totta. Häpeävä ihminen etsii sen lisäksi vielä eksistentiaalista hyväksyntää.  Jokainen ihminen haluaa tulla hyväksytyksi myös muiden ihmisten taholta. Kettunen sanoo hyvin painokkaasti, ettei tämä tarve saa jäädä pelkästään kaipauksen asteelle.  Pikemmin sitä tulisi pitää jokaiselle ihmiselle kuuluvana oikeutena: minua rakastetaan ja minusta välitetään. Tässä mielessä häpeä liittyy vahvasti ihmisen ”suhteisiin”.  Täysin erakkona elävät kovin harvat ihmiset. Suhteissa on siis elettävä. Mutta miten on? Ihmisyhteisöt ovat toisinaan aika julmia. Mieleen nousee vanha sanonta: Jumala armahtaa, mutta ihminen ei.

Luennolla sivuttiin myös tärkeää aihetta: ihmisen seksuaalisuutta. Se, jos mikä, tuottaa häpeän tunteita. Tässäkin asiassa professori Kettunen on taitava sanankäyttäjä. Kirjassaan hän sanoo: ”Juuri seksuaalisuuden alueella ihmisessä ilmenee voimakkaana syvä hyväksyvän vastavuoroisuuden kaipuu.” Laittamattomasti sanottu. Tuon kaipuun täyttyminen kuuluu myös transsukupuolisille, homoseksuaaleille ja elämässään yksin jääneille ihmisille. Tai siis tulisi kuulua.

Kettusen mukaan on olemassa myös positiivista häpeää, jota hän nimittää ns. hienotunteisuushäpeäksi (vanha suomalainen sana ”häveliäisyys” lienee lähimpänä tätä sanaa). Tämä häpeän laji suojelee elämää. Yksityisyys, rajojen pitäminen, säädyllisyys, kunnioitus ja tahdikkuus ovat sanoja, jotka kuvaavat hyvin tätä elämää suojelevaa häveliäisyyttä. Keskiaikainen, englantilainen mystikko Äiti Juliana Norwichilainen puhuu ilmestyksissään Jumalan kohteliaisuudesta. Jumala ja Kristus ovat hienotunteisia ja kohteliaita ihmistä kohtaan. Miten viehättävä ajatus! Kuinka vastakkainen tunne se onkaan sille kokemukselle, joka on perin tuttu oman nuoruuteni hengellisistä tilaisuuksista. ”Tee ratkaisu jo tänään!” "Anna elämäsi Jeesukselle!” "Anna KOKO elämäsi Jeesukselle, ennen kuin se on myöhäistä!”. Itseäni jäi vaivaamaan tuo ”kokonaan antamisen” vaatimus. Mihin tuollainen vaatimus johtaa muuhun kuin epätoivoiseen kilvoitteluun ja ahdistukseen: minun tulee olla parempi, nöyrempi, kiltimpi ja hurskaampi? Ja sen myötä yhä suurempaan häpeäntunteeseen ja epäonnistumisen kokemukseen: minä en tuota mittaa täytä. Onneksi elämä (ja Jumala) opettaa ymmärtämään ja soveltamaan tunnettua elämänohjetta: alituinen mittaaminen ja vertailu on isästä perkeleestä. Anna sen sijaan armon riittää ja elä siitä.

On lohdullista kuulla, että negatiivisesta häpeästä voi päästä vapauteen ja ottaa vastaan Jumalan hyväksyntä ja lisäksi jos hyvin käy, kokea tuo hyväksyntä myös ihmisten keskellä. Logoterapian kehittäjä Viktor Franklin kerrotaan löytäneen kaasutetun juutalaisen tuttavansa rääsyistä pienen lappusen. Paperilapussa oli rukous: ”Kutsuin Herraa ahtaasta vankilastani, ja hän vastasi minulle avaruuden vapaudesta.”  Onneksi häpeän kaltereiden takaa näkyy Jumalan kirkas taivas.

Tiedän paikan armahan

”Tiedän paikan armahan
rauhallisen ihanan
jos on olo onnekas,
elo tyyni suojakas.

Sepä koti kulta on koti
kallis verraton.
Eipä paikkaa olekaan
kodin vertaa olenkaan.

Siel' on isä rakkahin
siellä äiti armahin.
Siellä siskot veikkoset
riemurinnat iloiset.”  

(Kotini-runo, 3 säkeistöä)

Konstantin Raition Kotini-runo löytyy monesta kansakoulun oppikirjasta. Monelle se on tullut tutuksi laulun muodossa. Herttainen runo ja herttainen laulu. Valitettavasti moni lapsi ei ole voinut laulaa kyseistä laulua ”riemurinnoin”. Sydäntä on kylmännyt runon valheellisuus ja imelyys. Kotona lasta on odottanut koulupäivän jälkeen ahdistus, väkivalta ja hätä. Kuka mittaa sen kivun ja tuskan, mikä liittyy lapsuuden kaltoin kohteluun?

Luin mielenkiinnolla sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti Katriina Järvisen uutta kirjaa ”Kaikella kunnioituksella – irtiottoja vanhempien vallasta” (Kirjapaja 2014). Kirja on samalla kertaa sekä jonkinlainen omaelämänkerta että tietokirja aiheesta, josta mielellään vaietaan. Kirja käsittelee – takakantensa mukaan – aikuisen lapsen ja vanhempien suhteen kipukohtia. ”Vaatimus vanhempien kunnioittamisesta elää kulttuurissamme voimakkaana, mutta entäs kun omat ja vanhempien arvot törmäävät tai kanssakäyminen osoittautuu mahdottomaksi?”

Vaatimus tai käsky vanhempien kunnioittamisesta on oikeutettu. Onhan se yksi Kymmenestä käskystäkin. On oikein huolehtia omista vanhemmistaan ja osoittaa heille arvonantoa. Mutta entäpä jos he eivät ole sen arvoisia? Entäpä jos he ovat olleet yksinkertaisesti ”pahoja”? Tai heidän puutteensa ja rajoitteensa ovat olleet niin suuria, että kasvava lapsi on tukahtunut heidän vajavuutensa puristuksessa? Miksi kunnioittaa ”kunniattomia”…

Yksi koskettavimmista esimerkeistä ”hirveistä vanhemmista”on Matti Yrjänä Joensuun kirjassa ”Harjunpää ja pahan pappi” (Otava 2003).  Romaanihenkilö käy kylässä ikääntyneiden vanhempiensa luona. Tarkoituksena on pyytää lainaa vanhemmilta asunnonvaihtoa varten. Kaikki menee kuitenkin päin helvettiä. Piinallista vierailua vuorottelee ääneen käyty keskustelu ja päähenkilön sisällään käymä vuoropuhelu, joka kertoo asioiden oikean laidan. Vanhemmat suhtautuvat aikuiseen lapseensa yhtä lämpimästi kuin kaupan pakasteallas sinne ladottuihin kalapuikkopaketteihin. Edes vanhempien sijoitusasunnoissa ei ole tilaa omalle pojalle… Vierailun kruunaa äidin vaikerointi sormet ja ranteet täynnä kultasormuksia ja -renkaita: ”Sinä et voi ikinä ymmärtää kuinka syvä pettymys isälle ja minulle on ollut se ettei meidän lapsistamme tullut yhtään mitään.”

Mielestäni psykiatri Martti Paloheimo on oikeassa, kun hän selittää 4. käskyä. Hänen mukaansa käsky ei kehota rakastamaan, vaan kunnioittamaan. Ei siis tarvitse rakastaa, jos siihen ei kykene. Syy voi olla esimerkiksi joku näistä: vanhemmat ovat pieksäneet, halventaneet, pahoinpidelleet henkisesti tai käyttäneet seksuaalisesti hyväksi. Voi siis antaa arvon heille, mutta rakkautta ei tule vaatia. Samoin ei tule vaatia antamaan anteeksi omille vanhemmilleen,  elleivät vanhemmat sitä lapseltaan oikeasti pyydä. Valitettavasti näin käy kovin harvoin: kuinka moni on pyytänyt anteeksi omilta lapsiltaan? Paloheimo muistaakseni tuo esille anteeksiantamisen tilalle uuden käsitteen: armahtamisen. Jos kaltoin kohdeltu pystyy aikuisena ”armahtamaan” omat vanhempansa, voi siitä olla jopa hyötyä armahtajalle itselleen. Ja sittenkin – joissain tapauksissa – on parempi pysyä kaukana.

Katriina Järvisen kirja on samalla kertaa sekä karua että vapauttavaa luettavaa. Hän pohtii syvällisesti anteeksiantamista ja yhteisöllisen kulttuurin muuttumista yksilölliseksi. Ja paljon muutakin. Lukekaa kirja!

Viimeisellä sivulla Katriina Järvinen kuitenkin kirjoittaa kauniisti: ”Huolen pitäminen vanhoista ihmisistä on tärkeää; sanotaanhan yhteiskunnan sivistyksen mitaksi sitä, miten se pitää huolta heikoimmistaan. Mutta myös lapset ovat heikoilla, täysin vanhempiensa ja muiden aikuisten armoilla. ”

Katriina Järvinen ehdottaa neljännen käskyn uudeksi muodoksi seuraavaa: ”Kunnioita lastasi, hänen erillisyyttään ja ainutlaatuisuuttaan, niin voit parhaassa tapauksessa iloita yhteydestä häneen koko loppuelämäsi ajan.”(s.187). Hyvin sanottu.

Rokkaava hunajanpisara

Muistan elävästi ensimmäisen kerran, kun kävin Taivalkosken kunnankirjastossa. Osasin jo lukea ja olin niin innostunut, että lainasin siltä seisomalta sylillisen kirjoja. Kannoin ne posket hehkuen kotiin ja ahmin ne (siis lukemalla). Yhden kirjan kannessa oli pantterin kuva, sen muistan. Veret seisauttava hetki oli kuitenkin se, kun ojensin seuraavalla kerralla nämä kirjat kirjastotädille palauttaakseni ne kiltisti takaisin. Olin autuaasti unohtanut lainata ne! Olin elämäni ensimmäisellä lainauskäynnillä kerännyt kirjat syliini ja kipittänyt kotiin käymättä kirjastotädin luona. Mikä häpeä! Häpesin niin paljon, että muistan tilanteen vieläkin: täti kumartumassa ison, kirkonkirjan näköisen opuksen yli tuijottamaan pientä, pelästynyttä poikaa… Sain häneltä selkeät ja hyvin artikuloidut ohjeet kirjojen l-a-i-n-a-a-m-i-s-e-s-t-a.  Ei siis mikään ihme, että kaksoisveljestäni tuli kirjastonhoitaja; ehkä hän maksaa työsuoritteellaan tämän vakavan erehdyksen seurauksista vieläkin – aivan kuin korvauksena kirjastolaitokselle!

Niin, kirjoista. Ensimmäinen hengellinen kirja, jonka omistin, oli lahjaksi saatu pieni hartauskirja ”Kallis hunajanpisara”. Sain sen seurakunnan rippikoulupastorilta ollessani noin 16-17-vuotias. Kirja on minulla edelleen ja olen sitä toisinaan siteerannut puheissani. Kirjoittaja on englantilainen Thomas Wilcox (1622-1687) ja kirjan (tai pikemminkin kirjasen) täydellinen nimi on ”Kallis hunajan pisara Kristus-kalliosta eli neuvon sana kaikille pyhille ja syntisille” (A Choice Drop of Honey from the Rock Christ: or, A Word of Advice to All Saints and Sinners). Vaikka kirjoittaja on varsin tuntemattomaksi jäänyt, englantilainen kalvinisti-puritaani, on se edelleen ehtaa tavaraa ja päihittää monet nykyiset pliisut hartauskirjat. Kirja keskittyy opastamaan lukijaansa teeskentelemättömään uskoon ja kilvoitukseen muun muassa näin: ”Huolehdi siitä, että Kristuksen veri täydellisesti parantaa sen haavan, jonka synti on iskenyt sinun sieluusi, ettet sen haavan päälle vain kasvata uutta nahkaa, joka on muodostunut velvollisuuksien täyttämisestä,  nöyrtymisestä, anteliaisuudesta jne. ” Wilcoxin hautakivessä Bunhill Fields-hautausmaalla on muuten teksti: ”Sudden death sudden glory” (yllättävä kuolema, yllättävä kunnia). Varsin osuvasti kirjoitettu ajatellen vainajan toistuvaa halua teroittaa hartauskirjassaan Kristuksen kunniaa ja ansiota.

Hyvä kirja on ystävä, joka odottaa hyllyssä lukijaansa. Se ei petä eikä muutu. ”Kallis hunajanpisara” on sellainen – parhaasta päästä.

Muihin kirjoihin palaan myöhemmin, kunhan olen ne ensin lukenut. 

Blogiaiheista

Blogissa tulisi oikeastaan kirjoittaa sellaisista aiheista, jotka kiinnostavat kirjoittajaa itseään. Tämä voi kyllä kuulostaa aika itsekkäältä ja egosentriseltä, mutta rohkenen kuitenkin väittää sen olevan niin. Miksi? Asiaa voi lähestyä antiteesin kautta: kirjoitan seuraavan blogikirjoituksen aiheesta, joka ei itseäni kiinnosta. Eikö kuulostakin vastenmieliseltä?  Mikä voisi olla sellainen aihe, joka ei kiinnosta, ei kerta kaikkiaan? 

Ruoka-ohjeet? 

Sisustusvinkit? 

Haisunäädän nylkeminen? 

Jeesuksen lapsuusperikooppien filologis-eksegeettinen analyysi? 

Ranskankielen epäsäännölliset verbit? 

Finanssipolitiikan tilastollinen analyysi suhteutettuna osakemarkkinoiden kurssien heilahteluun?   

No, viimeksi mainituista en osaisi edes kirjoittaa, mitä sitten ovatkaan…

Kirjoista voisin kyllä kirjoittaa. Se on ala, johon olen tykästynyt jo pienestä pitäen. Oikeastaan olen jonkinlainen KIRJANoppinut eli opetan ja saarnaan Isosta Kirjasta (helluntalaisten Iso Kirja –opisto on eri asia). 

Seuraava kirjoitus käsitteleekin yhtä pientä kirjasta. 

Onko siellä ketään?

Auringonlasku Kemien yllä

”Missä kaikki ovat?” on kuuluisan italialaisen fyysikon Enrico Fermin (1901-1954) kysymys, johon kukaan ei ole vielä löytänyt tyhjentävää vastausta. Jos maailmankaikkeudessa on muuta älyllistä elämää kuin ihmiskunta, niin miksi tätä ei ole havaittu? Tai kansan kielelle käännettynä: missä ne oikein ovat?

Tämä kysymyksenasettelu on astrobiologiaan, älyllisen elämän olemassaoloon liittyvä paradoksi ja astrobiologian kulmakivi. Todennäköisesti Maan kaltaisia elinolosuhteita löytyy taivaalta. Tämän olettamuksen pohjalta avaruustutkimus etsii paraikaa kuumeisesti ns. eksoplaneettoja, joilla oletetaan olevan jotain elollista elämää. Seti-projekti seuloo avaruudesta tulevaa dataa. Toistaiseksi mitään järkevää ja loogista viestiä ei ole saatu siepattua. Suurin kysymys on kuitenkin se, että onko tuo ”elämä” kehittynyt sille asteelle, että heitä tai niitä kiinnostaisi lähteä etsimään muita sivilisaatioita avaruuden tyhjyydestä. Tieteiskirjailija Arthur C. Clarke on sanonut varsin sattuvasti: ”On olemassa kaksi vaihtoehtoa: olemme yksin tässä universumissa tai sitten emme ole. Kumpikin vaihtoehto on kauhistuttava.” Toisaalta samainen mies on vakuuttanut – vähän pilke silmäkulmassa --”universumin olevan täynnä älyllistä elämää. Se on vain liian älyllistä tullakseen tänne.” No, toistaiseksi mitään järkevää ja todistettua havaintoa ”vierailijoista” ei ole ilmaantunut. Ufohörhötys on oma uskonlajinsa. Siitä ei tämän enempää.

Avaruudessa vallitsee varsin ankarat olosuhteet. Elämän ilmaantumiseen tarvitaan tietyt olosuhteet ja pitkä tasainen jakso, jossa tuo elämä voi kehittyä. Saattaa olla, että tämä ekosysteemi, missä me elämme, on ainoa ja jopa ainutkertainen. Jumala on sysännyt kehityksen liikkeelle tässä yhdessä ja ainoassa paikassa. Muita ei ole. Tämän takia tähtitaivasta katsellessamme podemme ihan syystä ”kosmista yksinäisyyttä”.

Entäs jos ihan oikeasti jossakin kaukana on jokin muukin elävien ja tiedostavien olentojen yhteisö? Entäs jos sielläkin joku pysähtyy juuri nyt öisen tähtitaivaan alle ja pohtii: ”onko siellä ketään?”. Pienet mulkosilmät tähyilevät levottomasti taivaalle ja pään antennit värähtelevät…

Kun katselen pihalle päin

Kun katselen pihalle päin, niin mitä näen? Tyypillisen, suomalaisen maalaistalon pihapiirin: navetta, sauna, aitta, puuliiteri, kaivo ja lato. Näiden lisäksi myös vihannesmaita, perunapelto, marjapensaita ja kaksi omenapuuta. Kaikki siis varsin funktionaalisia rakennuksia ja paikkoja. Syntyneet tarpeeseen. Nälkä, jano ja puhdistautumisen tarve. Siinä muutama tärkeimmistä mainitakseni. Ihmisellä on näiden lisäksi muitakin tarpeita. Tai puhuisinko nimenomaan nyt suomalaisesta ihmisestä. Halu istua oman talonsa portailla ja mittailla silmillään omia mantuja. Mieleen nousee ne lukemattomat isännät ja emännät, jotka kovalla työllään lunastivat torppansa itselleen puhumattakaan niistä siirtolaisista, jotka raivasivat kylmään korpeen oman talon ja pellot perheen asua ja jälkipolven varttua. Oma tupa, oma lupa. Siinä tiivistetyssä muodossa tuo halu ja hinku olla itsenäinen ja itsellinen. Sama tunto lienee ollut myös tehtaan työläisellä, joka hartiapankilla rakensi oman talonsa kaupungin uusille asuinalueille. Lienee jäänyt unohduksiin se tieto, että satoja rintamamiestaloja nousi myös kaupunkeihin... (ns. rintamamiestalo: samanlaisella pohjapiirroksella tehty 1½-kerroksinen, puurakenteinen ja harjakattoinen omakotitalo, jossa rakennuksen keskellä olevan yhden savupiipun ympärille sijoitettiin kaikki asuintilat. Nelijakoisessa alakerrassa oli eteinen eli porstua, kaksi huonetta ja keittiö, Wikipedia).

Istun mökin portailla ja muistelen Manchan Liathilaisen (Manchán mac Silláin k. 664 jKr, Irlannissa) nimiin laitettua hienoa runoa "The Wish of Manchán of Liath". Runo alkaa sanoilla: "I wish, O son of the Living God, ancient eternal King, for a secret hut in the wilderness that it may be my dwelling." Runo on alunperin kirjoitettu iiriksi ja käännetty sittemmin englanniksi. Tuo ensimmäinen säe kuuluu suomeksi: "Elävän Jumalan Poika, ikiaikojen Kuningas, minä pyydän sinulta asunnokseni salaista majaa erämaassa.". Runo jatkuu hersyttävällä kuvauksella siitä, millainen tuon paikan tulisi olla. Syvänsininen lähde, kirkas lammikko, puro, kaunis metsä lintuineen, mehevä pelto, kirkko tai kappeli, muutama mukava kaveri ja jopa saunakin! Vaikka todennäköisesti kyse on ollut pienestä luostariyhteisöstä metsän keskellä, kuvaus sopinee kelle tahansa, joka kaipaa "oma majaa" tämän nykyisen ankaran ajan keskellä. Sitä majaa, jonka portailla voisi istuskella tuumailemassa maailman menoa.

Runo päättyy komeasti:

"Tällaiseen talonpitoon ryhtyisin,

tällaisen elämän valitsisin empimättä;

tuoksuvaa tuoretta purjolaukkaa,

kanoja, täplikkäitä lohia, mehiläisiä.

Vaatetta, ravintoa yllin kyllin

hyvämaineiselta Kuninkaalta,

ja kaikkia paikkoja

joihin saa hetkeksi istahtaa

rukoilemaan Jumalaa."