Näe puu metsältä

Kataja (Juniperus communis)

Vanha sanonta kuuluu: pitää nähdä metsä puilta. Tällä kertaa ajattelen toisinpäin: pitää nähdä puut metsältä. Yhdellä kävelylenkillä löysimme tien reunasta suuren katajan. Lähemmäs tultuamme näimme puun vierellä kyltin puun rauhoituksesta. Valtava komea puuvanhus! Saamamme tiedon mukaan muurahaiset olivat kaivertaneet rungon ontoksi. Siitäkin huolimatta puu näytti elinkelpoiselta. Puun koon voi havaita katselemalla kuvaa ja vertaamalla sitä ihmisen kokoon.

Ylen uutisen mukaan Suomessa on noin 3500 rauhoitettua luonnonmuistomerkkiä. Se voi olla puu, kivi, kiviryhmä, lähde, hiidenkirnu tai joku muu luonnonmuodostelma. Jo vuodesta 1923 tällainen rauhoittaminen on ollut mahdollista. Olisko Tohmajärvellä sellaisia paikkoja tai puita, joille kannattaisi hakea rauhoitusta?

Puut ja metsä. Tulonlähde monelle maanomistajalle. Metsä ja metsässä vaeltelu on myös terveellistä. Se edistää sekä mielenterveyttä että fyysistä terveyttä. Kansallissäveltäjä J. Sibeliuksellakin oli taskussaan tulitikkulaatikko, jossa hän säilytti sammalta, neulasia ym kunttaa eläytyäkseen tarvittaessa suomalaiseen metsän  tuoksuihin. Amerikkalainen luonnonfilosofi H.D.Thoreau on kuvaillut metsässä kuljeskelua kirjassaan "Kävelemisen taito". Kirja päättyy vuolaaseen kuvaukseen ilta-auringossa kylpevästä maisemasta: "Aurinko laskee jollekin syrjäiselle niitylle, minne ei näy yhtään taloa, ... -- sinne missä vain yksinäinen ruskosuohaukka liitelee sen kultaamin siivin tai vain piisami katselee ulos pesäkolostaan ja missä suon keskeltä pieni mustajuovainen puro juuri alkaa kiemurrella kaartaen hitaasti lahoavan kannon ympäri."

 

Yhteiseloa

"Hevonen syö vanhaa päärynää",

sanoi vaimo.

Mies ei kuullut
tai kuuli. Ehkä.
Hän nimittäin luki lehteä.

Kuulla ja kuunnella.
Kaksi eri asiaa.
Vain toisessa ollaan paikalla.

Mies nosti katseensa lehdestä
ja kysyi:
"Miksi hevosen söi päärynän?"
"Vanhan päärynän, kultaseni",
sanoi vaimo
ja hymyili.

 

Sotilaan hautaus akasian juurella

 Lauantaina, 24.10.2020 Kemien srk-talolla oli laulu- ja runotilaisuus "Himmetä ei muistot koskaan saa". Tilaisuudessa esiintyivätKiteen mieskuoro (joht Hannuheikki Hakulinen), Eero Prauda, Timo Hacklin. Aiheina olivat muunmuassa sota-ajan runot, menetetty Karjala, sodan mielettömyys, sota-orvot ja isänmaa. Komeasti laulu soi. Eero Prauda tulkitsi verevästi rintamalla kirjoitettuja runoja ja lauloi välillä haitarin säestämänä. 

Kirjoitin tuota tilaisuutta varten uuden runon, joka julkaistaan nyt tässä blogissa. Ajattelin runoa kirjoittaessani erityisesti Etelä-Ukrainassa haavoittunutta isääni ja hänen joukkuetovereitaan. Isäni selvisi takaisin kotimaahan, mutta moni hänen kavereistaan jäi sille tielleen ja tuli haudatuksi äiti-Venäjän syliin. Liekö niitä hautapaikkoja enää jäljellä? Runo sopii kyllä myös kuvaamaan nuoren sotilaan hautausta rintamalla missä tahansa päin maailmaa. Sota on mieletöntä kaikkialla. 

 

Sotilaan hautaus akasian juurella

 

Tuuli käy hänen hautansa yli.

Häntä ei enää ole

ja hänen muistonsa on jo himmennyt.

 

Juna lähtee asemalta.

Kukkia raiteilla ja poikien hiuksissa.

Saappaat kiiltävinä.

Huulilla rakkaan suudelma

ja häivähdys ruusuntuoksua.

Soittokunta soittaa marssia,

jossa soi voitto ja kunnia.

 

Pirstoutuneen akasian juurella,

kun tuuli lennättää pölyä

ja palavan talon kitkerää savua,

runneltu ja verinen ruumis

lasketaan varoen ja hellästi

matalaan kuoppaan.

Kasvoille on jähmettynyt kysymys:

miksi nyt, miksi minä…

 

He tekevät kunniaa,

he, jotka vielä elävät.

Repaleinen joukko.

Soittokunta ei soita,

koska sitä ei ole.

Voitosta ja kunniasta

ei kukaan puhu,

koska kellään ei ole sanoja.

 

Pirstoutuneen akasian juurella,

kun tuuli lennättää pölyä

ja palavan talon kitkerää savua,

seisoo harvennut ja repaleinen joukko.

 

”Ja kun tuuli käy yli,

ei häntä enää ole

eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.” (Ps.103:16)