mökkikuva

mökkikuva

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Hautaan ja tuonilmaisiin



Olen käynyt läpi kaksi hautausmaata hautausmaakävelyä varten: Kirkkomaan ja vanhan hautausmaan. Ihan jokaisen hautakiven kohdalla en ole pysähtynyt, mutta melkein. Kävely hautausmailla on nostattanut mieleeni monta kysymystä. Tässä niistä muutama:
-       miksi kirkon ympärys on lähes tyhjä hautamuistomerkeistä?
-       missä sijaitsivat köyhien rivihaudat?
-       minne on haudattu kaikki kirkon lattian alle kätketyt vainajat?
-       missä ylipäätään ovat kaikki sukupolvet?
-       minne lienee haudattu ”Juusto-Össi” eli juustomestari Christian Oesch?
-     Gabriel Walleniuksen sukuhaudalla on sijainnut jonkinlainen kappeli tai katos. Millainen lienee ollut tuo rakennelma? 
 
Hautakirjanpito on ollut aika vaillinaista, ensimmäinen seurakunnan hallussa oleva kirjakin alkaa vasta 1900-luvun alusta. Useimpaan kysymykseeni lienee siis vastaus entisissä hautakäytännöissä. Köyhien rivihautoja ei merkitty millään muistomerkillä. Paikat otettiin vain uudelleen käyttöön. Jos paikalla on ollut jokin vaatimaton puuristi, sekin on jo maatunut. Näin on käynyt suurimmalle osalle hautapaikoista, niin meillä kuin muuallakin. Lapinlahden seurakunnan hautausmaalla on sukuhauta, jossa ei ole vainajien nimiä. Muistomerkissä on teksti: ”Hiljaa kätkettäköön minunkin tomuni hiljaisen maan poveen. Maailma unohtakoon paikan, missä lepään nimettömänä. Paikan ja nimen Herra kai tuntee, kun hän huutaa ystäviään.”

Saattaa olla myös niin, että 1900-luvun alun kirkon isossa remontissa kirkon alta tyhjennetyt haudat on ”vain” sijoitettu jonnekin, sopivaan paikkaan, jonka vain tekijät tiesivät. Jos näin on tehty, niin varsin huolettomasti asioihin on silloin suhtauduttu. Sama huolettomuus näkyi myös silloisessa kirkon remontissa. Alttaritaulukin kerittiin lahjoittaa Kansallismuseon edeltäjälle. Onneksi sitä ei koskaan lähetetty minnekään. Ja kirkko koki ennennäkemättömän uudistamisen, jossa vanhaa rakennusta käsiteltiin kovalla kädellä.

Kirkon ympäryksen autius on hämmästyttävä yksityiskohta. Yleensä Suomessa oli tapana haudata vainajia kirkon sisälle tai lähelle kirkkoa. Mitä arvokkaampi henkilö, sitä lähempänä kirkon seinää.  1800-luvun alkupuolella asetus kielsi vainajien hautaamisen kirkkojen lattioiden alle. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäi siis kirkkopiha ja sen välitön läheisyys. Tästä johtuen joissakin seurakunnissa jotkut rovastien haudat olivat niin lähellä kirkon seinää, että vettä tippui katolta hautakivien päälle. Kirkon pohjoispuoli oli huomattavasti tyhjempi: sinne haudattiin vain murhamiehiä ja itsemurhan tehneitä. Luulisi kirkon seinien vierien olleen siis täynnä ns. merkkihenkilöiden hautakiviä ja ristejä. Mutta näin ei ole. Ehkäpä ne on siirretty vanhan hautausmaan ns. historianurkkaukseen. Näin minulle on kerrottu.
 
Elämä kulkee kulkuaan ja elävät hautaavat kuolleensa. Aikansa haudalla käy muistelijoita, kunnes hekin vaipuvat mullan alle. Pian jäkälä ja sammal alkaa peittää muistomerkkien pintoja. Monen vanhan muistomerkin tekstistä ei saa enää kunnolla selvää. Ohikulkija erottaa monesta kivestä enää vaivoin vain ristin… Ehkä muuta ei tarvitakaan.  Jäljelle jää risti ja toivo ylösnousemuksesta. ”Paikan ja nimen Herra kai tuntee, kun hän huutaa ystäviään.”

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoista tietoa hautausmaahan liittyvistä asioista! Odotan entistäkin suuremmalla ilolla huomista kävelyä. Toivottavasti sää suosii tapahtumaa.