mökkikuva

mökkikuva

torstai 21. toukokuuta 2015

Näin eräänä yönä unen




Näin eräänä yönä unen, jossa tapasin merkittävän henkilön.
Unessa kaikki tapahtui näin: Aurinko oli jo laskemassa ja kävelin vanhalla hautausmaalla, kunnes kiinnitin katseeni pitkäviittaiseen mieheen, joka kompuroi hautakivien lomassa ja kiroili. Menin lähemmäksi ja hämärässä alkoi erottua merkillinen hahmo. Pitkä viitta, puvussaan messinkinapit ja päässään – kas kummaa – harmaavalkoinen peruukki! Ei kai tämä nyt ole joku haudasta noussut…

”Pärrkele!”

kuulin hänen noituvan,  kun pääsin lähemmäksi. ”Taitaa se sittenkin puhua suomea”, ajattelin.

”Hyvää iltaa arvon herra! Mitä etsitte?” kysyin.
”Hunsvotit! Komeltjanttarit!” Mies tuli eteeni, huohotti ja pyyhki hikeä pitsiliinallaan peruukin alta.
”Kukas te sitten oikein olette?”, mies loi minuun pisteliään katseen.  ”Kuinka te uskallatte puhutella hänen kunnia-arvoisuuttaan, Gabriel Walleniusta!”, mies puuskutti.
”Minä olen tämän seurakunnan kirkkoherra, ihan itse, Mikko Lappalainen”, sanoin ja tarjosin kättäni vanhalle miehelle, joka juuri oli istuutumassa hautakivelle.
Maalaus P.Kraft, kuva P.O.Welin 1977, Museolaitos
”Äsh!”, mies sanoi ja huitaisi nenäliinallaan ilmaan, samalla huokaisten syvään.
”Minä olen Karjalan pohjoisen voutikunnan kruununvouti ja asessori Gabriel Josef Wallenius, lakikirjani Turussa ja Greifswaldissa päähäni päntännyt ja mine en ymmärrä…”
”Jos saanen puhutella arvoisaa kruununvoutia…”, keskeytin hänet ja jatkoin:  ”mutta tehän olette kuollut, vai kuinka?”
”Mitä? Minäkö kuollut? Te puhutte pötyä, nuori mies!”, mies kivahti ja tarttui käsivarteeni.
Molempien ällistykseksi käsi solahti läpi ja mies kaatui polvilleen märälle ruohikolle.
”Fan!”, hän sanoi kömpien pystyyn. ”Minä, minä… taidan sittenkin olla ett spök”, hän takerteli.
Koetin kömpelösti auttaa vanhaa miestä pystyyn, mutta miten nostat haamua, kun kädet hamuavat kuin tyhjää!
Vihdoin viimein hän istui jälleen hautakivellä – jotenkuten ja sanoi: ”Jos te nuori kuikelo olette tämän seurakunnan kirkkoherra, niin miksi minun kaunis kirkkoni on tuolla tavalla pilattu ja rustattu läpikotaisin aivan muodottomaksi? Ei se ole sellainen kuin minä siellä viimeksi kävin vähän ennen kuolemaani. Pilanneet olette sen! Mikäkin paakkelsi!”
”Arvoisa asessori ja kruununvouti”, sanoin kohteliaasti ja jatkoin: ”se on Teidän kunnia-arvoisuutenne jälkeen tulleet sukupolvet, jotka ovat sen uuteen uskoon rustanneet…”
”Pyh”, hän sanoi. ”Minä nousin haudasta katsoakseni omaa rakasta kirkkoani.. ja mitä minä löysin…”
”Ja missä on viljamakasiinini? ”, hän heilautti äreästi keppiään, jonka nyt vasta huomasin hänen kädessään. Vaistomaisesti väistin, vaikka kyseessä olikin haamun haamusauva.
”Ja tuo paakkelsi, miksi se on noin huonossa maalissa? Minun hautani puolelta siitä ihan rapisee maahan. Ja missä on paanukatto? Ja eikö teillä ole tervaa, kunnon hautatervaa, mitä? Kellotapulin katto hohtaa valkoisena. Minä sitä katselin, kun istuin sen räystään reunalla järveä katselemassa… se oli joku Stenius, jonka kanssa siinä rupattelin… ei, en muista etunimeä… ”
”Ja tuo pappila, vaivalla on sekin moneen kertaan rakennettu ja pykätty, miksi se kollottaa tyhjillään? Missäs te, nuori mies, oikein asutte, kun ei pappila kelpaa? ”
”Minä asun tuolla Kemienmäellä, kerrostalossa”, sanoin.

”Khrm”, sanoi hän ja alkoi yskiä. ”Linimenttiä pitäs olla…” Kun yskä alkoi laantua, kysyi hän: ”Mitäs jos te sitä linimenttiä ja droppia hankkisitte vanhalle miehelle… laittakaa renki juosten hakemaan sieltä sairastuvalta. Kai täällä nyt on se sairastupa, jonka minä perustin ja melkein maksoinkin. Ne talonpoikien hunsvotit vastustivat, väittivät hyväkkäät, että elämä ja kuolema on Luojan käsissä ja eikä niille taudeille mitään mahda välskäri eikä muukaan. ”
”Olkoot”, hän pyyhkäisi jälleen näsduukillaan että peruukki heilahti. ”Eihän sitä haamu tarvitse mitään linimenttiä… ha ha. Minulla oli jossain täällä nuuskaa…” Mies hamusi liivintaskuaan, kuitenkin rasiaa löytämättä.
”No, onpas kumma tämä kohtaaminen”, ajattelin mielessäni. Seison hautausmaalla juttelemassa haamun kanssa, joka nauraa itselleen ja etsii nuuskaa…
Samalla kännykkä taskussani soi. Vilkaisin sitä ja rovastihan se siellä on jälleen soittamassa.
Painoin katkaise-nappia ja pistin puhelimen takaisin taskuuni. Wallenius tuijotti minua kuin haamua. Hän kohensi  lornjettiaan jalosukuisella nenällään ja kivahti:
”Nuori mies, kannatteko soittorasiaa taskussanne?”
”Ei, ei suinkaan, se oli vain puhelin. ” Mies tuijotti minua vielä tuikeammin.   
”Puhelin?”
”Värtsilän kirkon maalauksesta olisi halunnut puhua…” sanoin hätäisesti.
”Ai Värtsilän kirkosta? Onkos se Arppe saanut aikaiseksi kirkon?” sanoi hän ja niisti nenänsä äänekkäästi. ”Midä olen tavannut duon Nils-pojken, duolla tuonilmaisissa. Värtsilän puolta pidää kovasti, se Nils Ludvig!
Kyllä midä oden ditä mieldä, eddä dämä kirkko pidää ensin maalata”, hän mutisi samalla nenää pyyhkien. Pudamullalla… ”, hän sanoi ja aivasti kuuluvasti.

”Hohhoijaa, voisitteko, hyvä nuori mies, saattaa minut tuonne kirkonmäelle.”
”Minua alkaa ramasta ja kohta se Kristiina Sofia alkaa päivitellä, että Herre Gud, mihin se Gabriel-kulta taas on hävinnyt!”
”Nej, nej, tiden är icke mer den samma…”, mies mutisi ja tarttui käsipuoleeni.

Sinä iltana ohikulkijat tuskin edes vilkaisivat, kun kaksi hahmoa tallusti ylös kirkonmäkeä, toinen lähes läpikuultava ja toinen enemmän tai vähemmän elävien kirjoissa…

2 kommenttia:

elias kisu kirjoitti...

Ihana tarina ja kertoo hyvin sen että unessa voimme tavata edesmenneitä läheisiämme tai oikeastaan ketä vain. Eikä se tee meistä hulluja..tai no joskus joku kavahtaa mutta minusta se on hänen tyhmyytensä ei unen näkijän.
Kiitos tästä :)

Aili Mummo kirjoitti...

Helena Nieminen on lukenut postauksesi lääninrovasti Mikko L. ja lähetti sinulle kiitoksia ja paljon terveisiä!♥

Loistava kirjoitus. Novellinakin mainio!
Hyvää kesän jatkoa sinulle ja rouvallesi!

♥♥