mökkikuva

mökkikuva

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Tiedän paikan armahan



”Tiedän paikan armahan
rauhallisen ihanan
jos on olo onnekas,
elo tyyni suojakas.
Sepä koti kulta on koti
kallis verraton.
Eipä paikkaa olekaan
kodin vertaa olenkaan.
Siel' on isä rakkahin
siellä äiti armahin.
Siellä siskot veikkoset
riemurinnat iloiset.”  

(Kotini-runo, 3 säkeistöä)




Konstantin Raition Kotini-runo löytyy monesta kansakoulun oppikirjasta. Monelle se on tullut tutuksi laulun muodossa. Herttainen runo ja herttainen laulu. Valitettavasti moni lapsi ei ole voinut laulaa kyseistä laulua ”riemurinnoin”. Sydäntä on kylmännyt runon valheellisuus ja imelyys. Kotona lasta on odottanut koulupäivän jälkeen ahdistus, väkivalta ja hätä. Kuka mittaa sen kivun ja tuskan, mikä liittyy lapsuuden kaltoin kohteluun?

Luin mielenkiinnolla sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti Katriina Järvisen uutta kirjaa ”Kaikella kunnioituksella – irtiottoja vanhempien vallasta” (Kirjapaja 2014). Kirja on samalla kertaa sekä jonkinlainen omaelämänkerta että tietokirja aiheesta, josta mielellään vaietaan. Kirja käsittelee – takakantensa mukaan – aikuisen lapsen ja vanhempien suhteen kipukohtia. ”Vaatimus vanhempien kunnioittamisesta elää kulttuurissamme voimakkaana, mutta entäs kun omat ja vanhempien arvot törmäävät tai kanssakäyminen osoittautuu mahdottomaksi?”

Vaatimus tai käsky vanhempien kunnioittamisesta on oikeutettu. Onhan se yksi Kymmenestä käskystäkin. On oikein huolehtia omista vanhemmistaan ja osoittaa heille arvonantoa. Mutta entäpä jos he eivät ole sen arvoisia? Entäpä jos he ovat olleet yksinkertaisesti ”pahoja”? Tai heidän puutteensa ja rajoitteensa ovat olleet niin suuria, että kasvava lapsi on tukahtunut heidän vajavuutensa puristuksessa? Miksi kunnioittaa ”kunniattomia”…

Yksi koskettavimmista esimerkeistä ”hirveistä vanhemmista”on Matti Yrjänä Joensuun kirjassa ”Harjunpää ja pahan pappi” (Otava 2003).  Romaanihenkilö käy kylässä ikääntyneiden vanhempiensa luona. Tarkoituksena on pyytää lainaa vanhemmilta asunnonvaihtoa varten. Kaikki menee kuitenkin päin helvettiä. Piinallista vierailua vuorottelee ääneen käyty keskustelu ja päähenkilön sisällään käymä vuoropuhelu, joka kertoo asioiden oikean laidan. Vanhemmat suhtautuvat aikuiseen lapseensa yhtä lämpimästi kuin kaupan pakasteallas sinne ladottuihin kalapuikkopaketteihin. Edes vanhempien sijoitusasunnoissa ei ole tilaa omalle pojalle… Vierailun kruunaa äidin vaikerointi sormet ja ranteet täynnä kultasormuksia ja -renkaita: ”Sinä et voi ikinä ymmärtää kuinka syvä pettymys isälle ja minulle on ollut se ettei meidän lapsistamme tullut yhtään mitään.”

Mielestäni psykiatri Martti Paloheimo on oikeassa, kun hän selittää 4. käskyä. Hänen mukaansa käsky ei kehota rakastamaan, vaan kunnioittamaan. Ei siis tarvitse rakastaa, jos siihen ei kykene. Syy voi olla esimerkiksi joku näistä: vanhemmat ovat pieksäneet, halventaneet, pahoinpidelleet henkisesti tai käyttäneet seksuaalisesti hyväksi. Voi siis antaa arvon heille, mutta rakkautta ei tule vaatia. Samoin ei tule vaatia antamaan anteeksi omille vanhemmilleen,  elleivät vanhemmat sitä lapseltaan oikeasti pyydä. Valitettavasti näin käy kovin harvoin: kuinka moni on pyytänyt anteeksi omilta lapsiltaan? Paloheimo muistaakseni tuo esille anteeksiantamisen tilalle uuden käsitteen: armahtamisen. Jos kaltoin kohdeltu pystyy aikuisena ”armahtamaan” omat vanhempansa, voi siitä olla jopa hyötyä armahtajalle itselleen. Ja sittenkin – joissain tapauksissa – on parempi pysyä kaukana.

Katriina Järvisen kirja on samalla kertaa sekä karua että vapauttavaa luettavaa. Hän pohtii syvällisesti anteeksiantamista ja yhteisöllisen kulttuurin muuttumista yksilölliseksi. Ja paljon muutakin. Lukekaa kirja!

Viimeisellä sivulla Katriina Järvinen kuitenkin kirjoittaa kauniisti: ”Huolen pitäminen vanhoista ihmisistä on tärkeää; sanotaanhan yhteiskunnan sivistyksen mitaksi sitä, miten se pitää huolta heikoimmistaan. Mutta myös lapset ovat heikoilla, täysin vanhempiensa ja muiden aikuisten armoilla. ”

Katriina Järvinen ehdottaa neljännen käskyn uudeksi muodoksi seuraavaa: ”Kunnioita lastasi, hänen erillisyyttään ja ainutlaatuisuuttaan, niin voit parhaassa tapauksessa iloita yhteydestä häneen koko loppuelämäsi ajan.”(s.187). Hyvin sanottu.


2 kommenttia:

Timo Lappalainen kirjoitti...

Joku taisi tietää, että Matti Yrjänä Joensuu kuvasi edellämainitussa teoksessa suhdettaan omiin vanhempiinsa.

Anonyymi kirjoitti...

Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että osa ihmisistä on viettänyt onnellisen lapsuuden. Vanhemmat ovat kannustaneet, huolehtineet ja antaneet lapsen persoonallisuudelle tilaa. Että silleen. Se on iloinen asia.
Mikko L